Tottiskentällä Turun Vätissä kävi tänään toimittaja.

Aiheena hällä oli koirankoulutuskenttien vähyys alueella ja yleisissä puistoissa treenaavien ihmisten aiheuttama närä.

Tamperelaisille tuttavilleni tiedoksi, että Turussa on palveluskoirakenttiä ainakin Vätissä, n. 3 km keskustasta, ja Haunisissa, muistaakseni jotain 10 km keskustasta, mutta Raision puolella. Agilitykentät ovat rykelmänä Liedossa ja muutama yksityinen kouluttaja muualla. Tokokenttiä en tunne yhtään, mutta tässä asuinpaikkani lähellä on parikin yksityistä kouluttajaa. Yksityiset harjoittavat koiria lähinnä omissa halleissaan/liiketiloissaan, liekö heillä ulkoharjoituksiakin jossain. Kupittaanpuistossa kokoontuu paljon treenaajia ja ihan kurssejakin siellä järjestetään. Mahtaakohan tämä keskustan tuntumassa ja vilkkaasti liikennöidyssä puistossa olla tuon "närän" aiheuttaja? Minä en ole ikinä kuullut, että puistossa harjoittelevat häiritsisivät ketään, paitsi niitä, joilla on aina roskia silmissä ja piikkejä takapuolessa. Vinttikoirilla onTurussa hauskaa, vaikka kaiketi hekin toivoisivat itselleen lisää tiloja. Metsämäessä on raviradan sisällä rata greyhoundeille ja muille vinttikoirille. Vätissä on myös rata, mutta se lie vaatimattomampi ja muunrotuisten juoksijoiden käytössä.

Jos Kuppiksella treenaajat ärsyttävät, eikö heille voisi osoittaa paikaksi vaikka pesiskentän hiekkapäätyä? Siellä ei useimmiten tapahdu yhtään mitään, mitä nyt pari kertaa vuodessa siellä on sirkus tai tivoli. Ylöjärvellä tokoa treenaavat koirakerholaiset kysyivät ja saivat kaupungilta luvan harjoitella erään asuinalueen jalkapallokentällä yhtenä iltana viikossa, vaikka heillä on omakin kenttä. Asuin tuolla kesän ja käytin minäkin vuoroa. Minusta on hienoa tulla tuolla tavalla vastaan. Myöntäisiköhän Turku luvan, jos kysyisin lupaa käyttää läheistä jalkapallokenttää koiratanssiliikkeiden opetteluun? Nyt treenailen puiston nurmikolla ja yritän pysyä poissa ulkoilijoiden tieltä.

Koirat ovat saaneet viime vuosina paljon ikävää mainetta. Uutisoidaan vakavia purematapauksia, jopa kuolemaanjohtaneita, sitten kuitenkin pikkunaarmutkin muutetaan karmeiksi raateluiksi keltaisen lehdistön hampaissa, kakkakiista on jokakeväinen ja milloin mitäkin. Positiivisiakin juttuja ilmestyy silloin tällöin. Osa vain on kirjoitettu niin ällösöpöön tyyliin, että ei-eläinihmiset pitänevät meitä koiraharrastajia aivan tärähtäneinä. Ja minä haluaisin joskus lukea kivenkovaan faktaan perustuvia juttuja, joissa asioita ei pureskella vaahtokarkeiksi suuren yleisön takia, joka sitten lukee yksinkertaistukset ihan väärin.

Suomi on tiukkapipojen luvattu maa. Täällä ei koiraa saisi laillisesti pitää irti juuri ollenkaan. Niinpä monet tekevät sen laittomasti. Minäkin. Meillä suomalaisilla olisi täällä Euroopan unionissa eniten lääniä juoksuttaa koiria ketään häiritsemättä ja silti kaikista niuhoin suhtautuminen. Toisaalta etuina meillä on jokamiehenoikeus, joka sallii lenkkeilyn myös metsissä (vaikka inhoankin sekoilla jonkun samperin remmin takia pusikoissa), kulttuuri sallia koirien matkustelu julkisilla (olen kuullut, että joissain maissa ei lemmikkejä saa tuoda julkisiin ja onpa minultakin ranskalainen vaihto-oppilas kummastellut bussissa, saako koirani ihan oikeasti olla mukana)  ja rotujen rajoittamattomuus. Ihmetyttää, että miksei Suomessa mahtuisi ulkoiluttamaan koiria vähän vapaammin, jos koirat Euroopassa mahtuvat ihan hyvin juoksentelemaan omistajiensa mukana ilman hihnaa, vaikkei siellä kai edes saa lampsia noin vaan toisten metsiin, jos siellä nyt enää metsiä onkaan, kun on niin paljon ihmisiä.

Koirien vapaanapitoon tulisi minusta suhtautua vapaamielisemmin, mutta toisaalta vaarallisiin koiriin puuttua vakavammin. Jonkun hörhön tai juntin omistama raivohullu rakki saa terrorisoida lähiseutuaan kauan, ennen kuin se poistetaan katukuvasta. Sitten hörhö tai juntti hankkii uuden ja potkii senkin vihaiseksi. Useimmiten hörhöt haluavat koirille vihaisen koiran, koska ihmispurijan sentään poliisi hakee jossain vaiheessa pois. Toisten omaisuudelle tai terveydelle vaarallisiin eläimiin tulisi välittömästi puuttua. Rotukiellot eivät auta. Jos sakemanni, pitbull (joita ei kai Suomessa aitoina edes virallisesti ole, joku väitti) ja rotikka kielletään, hörhöt jalostavat sitten vihaisen labradorin tai sheltin ja pilaavat niidenkin maineen.

Jotta koira oppisi tottelemaan, on sitä koulutettava ja harjoitettava juuri siinä ympäristössä, jossa tottelemisen on tapahduttava. Jos koiraa harjoittaa vain kotipihalla, se totteleekin vain kotipihalla. Tästä seuraakin koiraihmisten lentävä lause: "Kyllä se kotona osaa!" Jos koulutus tapahtuu vain autioilla kentillä, voi koira olla kuriton kenttien ulkopuolella, kun on kaikenlaisia hajuja ja kulkijoita. Jotta koira olisi varma tottelija kaikkialla, on sitä harjoitettava monipuolisesti erilaisissa ympäristöissä. Minun on pakko harjoittaa koiraani myös puistossa ja jalkakäytävällä, vaikka käynkin kentällä, koska muuten koirani oppisi koulutuksen koskevan vain kenttää. Koulutus on kokonaisvaltaista.

Kun koiraa ei koskaan pidetä vapaana, vapaudesta tulee koiralle jotakin aivan erityistä. Sitten sattumalta karkuunpäästyään koira onkin aivan mahdoton ja omistaja on uudessa tilanteessa ymmällään. Minun koirani ei piittaa, vaikka hihna putoaisi. Se ei tarvitse fyysistä sidettä minuun pysyäkseen lähettyvilläni.  Olen vielä tarkoituksella valinnut rodun, jolla asia on joko sisäsyntyinen tai hyvin helppo kouluttaa: sillä on korkea yhteistyöhalu, halu kulkea lauman mukana, pieni tai olematon riistavietti ja kyky kokea makupalat, erilaiset lelut ja leluton leikki palkkioiksi. Tiukkapipojen hihnoissa koirista tulee tottelemattomia ja vihamielisiä, niidenhän ei tarvitse fyysisen esteensä takia koskaan oppia todella tottelemaan tai sietämään muita.

Koirien kouluttamisen jalkauttamisella puistoihin voisi olla positiivisia vaikutuksia. Kun tavalliset kotikoiratkin koulutetaan ja niiden omistajat oppivat eläintensä mielenliikkeitä, koirien elinolot paranevat ja niistä tulee helpommin hallittavia. Olisi vähemmän kiinninapsivia ja räkyttäviä pieniä karvapalloja. Tavalliset seurakoirat omistajineen eivät kuitenkaan useimmiten ole niitä, jotka aiheuttavat vaaratilanteita, vaan ne ihmiset, jotka hankkivat liian vaikean koiran itselleen ja jättävät sen vailla koulutusta, tapakasvatusta ja valvontaa. Rottweiler, saksanpaimenkoira ja näiden erilaiset eksoottisemmat, vieläkin "hurjemmat" lajitoverit eivät ole jokamiehen koiria. Hyvällä omistajalla nämä ovat mainioita koiria ja ensikertalainenkin voi olla hyvä omistaja, mutta ulkonäkö, koko ja hurjuus on väärä peruste hankkia koira. Ei se osoita mitään "munaa" että on itse ainoa olento, jota oma koira ei pure, vaan se, että on saanut vähän vaikeammankin koiran käyttäytymään kauniisti ja, jossei nyt ihan kaikkien sydänystävä olekaan, koira kuitenkin sietää muita olentoja, ellei ole todellinen tarve puolustaa isäntäänsä.

Ja vaikka kuinka kasvatettaisiin ja koulittaisiin, niin kaikista koirista ei välttämättä tule luotettavasti tottelevaa koiraa tilanteeseen kuin tilanteeseen. On omistajan vastuulla tunnistaa, kuuluuko oma eläin valiojoukkoon vai ei. Tottelematonta, hallitsematonta tai vihaista koiraa ei tule laskea irti ja vihaista ei etenkään minkäänlaiseen kontaktiin lauman ulkopuolisten kanssa, vaikka jokin sääntö sen sallisikin. Jos omistajan oma järki ei riitä, ympäristön paine sitten sanelkoot asian, mutta minä en todellakaan pidä siitä, että väännetään liian tiukkoja lakeja ja niuhotetaan niistä, koska kaikki koirat eivät ole hurjan metsästysviettisiä tai aggressiivisia.

Minun unelmakaupungissani olisi jokin oikeasti pitkä lenkkipolku tai useampi, jolla koiran saisi päästää irti ja sen läheisyydessä ei sijaitsisi asuinrakennuksia. Polun maasto olisi sellaista, että näkyvyys olisi hyvä, mutta ei täysin steriili. Poln yhteydessä olisi avoin niitty tai peltomainen alue, jolla voisi leikittää tai juoksuttaa koiraa ja mahdollisesti jotain kiipeilytelineitä. Paikallinen koirakerho voisi vaikka talkoilla auttaa sen ylläpidossa esim. järjestämällä kevätsiivouksia.  Metsästysviettiset koirat tosin tarvitsisivat edelleen omat aidatut alueet. Jotkin ulkokentät voisi sallia tiettynä viikonpäivänä tottelevaisuuskoulutuksen käyttöön. Katualueella olisi tiheään roskiksia. Kaikki siivoaisivat roskansa ja vain hallitut koirat olisivat irti sellaisissa paikoissa, joissa niistä ei ole häiriötä.

Jos kaikki säännöt yhtäkkiä poistettaisiin, seuraisi todennäköisesti aluksi kaaos. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat piskit ryntäilisivät valtoimenaan sinne tänne, koska laki. Sitten säädettäisiin kahta kamalammat lait ja koiravihaajat räiskisivät haulikoillaan ja myrkkysyöteillään sinne tänne, koska ovathan koirat nyt hirmuisen vaarallisia. Tai, jos eduskunta ja vihaajat on ajettu maanpakoon, niin ehkä tilanne vain normalisoituisi. Vihaiset koirat katoaisivat, kun niiden omistajat huomaisivat yhtäkkiä olevansa erittäin epätoivottuja ja räyhääjäkoirien majailevan valtion kennelissä - tai haudassa.  

Koiravihaajien ja pelkääjien mielestä mä varmaan olen itsekäs lantakasa. No, minä en voi sille mitään, etten tajua heidän näkökulmaansa. Koska mun mielestä kammoisia ja vihaisia ihmisiä ei olisi, ainakaan niin paljoa, jos koirat oikeasti osaisivat käyttäytyä yhtä hyvin kuin minun nykyinen nelijalkaiseni. 

Siinä purkaus tällä kertaa. Katsotaan, olenko samaa mieltä vielä vuoden kuluttua.  

Tänään aktivoin Alvaa treenaamalla jonkinlaista esineruutua. Pakkasin erinäisiä tavaroita mukaan ja marssin lähipusikkoon, jossa kiinnitin Alvan koivunriuskaan ja tallasin epämääräisen nelikulmion kolmen kiven ja pölkyn väliin. Mahtoi se olla hullu näky, koska en ollut vaivautunut mihinkään erityisen syrjään ja yhdelle ohi kulkevalle collienulkoiluttajalle selitinkin tohkeissani, mitä olin tekemässä.

Sitten esineen piilotukseen. Valintani osui vessapaperirullan hylsyyn. Kovasti koitin haistella tuulta ja arvailla, mihin kohtaan ruutua se olisi paras viedä koiran oppimisen optimoimiseksi. Minä en ole hyvä optimoija. Vien aina esineet vääriin paikkoihin ja teen liian vaikeita harjoituksia. Ja Alvahan näki koko operaation, kun kävin pudottamassa veskirullan jäännökset ruudun oikeaan takanurkkaan, tuulen alapuolelle. Silti se etsimään päästessään haahusi sinne tänne. Se tuntuu vakaasti uskovan, että tallattu alue tarkoittaa makkararuutua tai kummallisen syheröistä makkarajälkeä ja haistelee jokaisen neliösentin maasta - aloittaen luonnollisesti ruudun vasemmasta etunurkasta.  Ensi kerralla järjestelen esineet ylätuuleen, saapahan koira kokeilla ilmavainua oikein helposti. 

No, muisti se tietenkin, että olin touhuillut jotain siellä takanurkassa, ja meni nuuskimaan. Rullankin se merkkasi, mutta makkararuutuajatus taisi kutittaa mielessä, sillä se kiersi hyvin tarkasti moneen kertaan tallattua takarajaa. Aikansa haahuiltuaan ja edelleen ilman makkaraa se lopulta päätyi takaisin hylsyn luo ja poimi sen sitten suuhunsa, kun ei oikein muutakaan keksinyt. Ja mitäs se ohjaaja tuolla hihkuu? Ai, sinnekö pitäisi jotain viedä. No, Alvahan vie.

No, minä en koskaan viitsi lopettaa harjoituksia lyhyeen. Seuraavaksi oli vuorossa kynän piilotus. Arvelin, että kynä olisi vaikeampi, joten kävelin vain ruudun poikki ja paluumatkalla pudotin sen näyttävällä käsieleellä heinikkoon. Alva haahuilee taas, merkkaa kynän pariin kertaan ennen kuin lopulta nostaa sen. Minä hihkaisen kehua ja käännyn kaivamaan palkkaa koiralle. Ja samassa huomaan, että esine on kadonnut sen suusta! Pienen pähkäilyn jälkeen Alva hakee pudottamansa kynän uudelleen ja lelukauppa on taas hetken auki.

Seuraavaksi vien Alvan näkösuojaan. Luulen seuraavan esineen olevan niin vastustamaton, ettei koiraa tarvitse paljon komentaa sitä etsimään. Moka. Leluna joskus käytetty hanska näyttää unohtuvan Alvalta saman tien, jos se edes tajusi, että vein sen sille tallatulle alueelle kumpareen taakse. Lähetyksen jälkeen se tarkastaa ruudun vasenta etunurkkaa säntillisellä tarkkuudella - maavainulla joka ainoan heinänkorren nuuhkien. Pitkien minuuttien, collieidensa kanssa palaavan ohikulkijan kanssa käydyn juttutuokion, turhautuneen ärinän, lukuisien ruudun ulko- ja sisäpuolelle suuntautuneiden eksentristen haahuiluretkien ja ainakin yhden uudelleenlähetyksen jälkeen se lopulta eksyy oikeaan suuntaan haistelemaan jokseenkin oikean sorttista hajua ja lopulta hihkaisen jo poispäin kävelevälle juttukaverille: "löytyi!" Seuraava näkölähtö on koiralle myös liian vaikea ja päätän harjoituksen kynän kanssa kokeiltuun pistoon, eli ruudun poikki ja esine maahan paluumatkalla. Sehän oli käytännössä melkein nouto, Alva varmaan näkikin hanskan jo lähtöpaikalta.

Mutta ainakin Alvan työasenne on melkein kohdallaan. Se pysähtyi useaan kertaan toljottamaan katselemaan pysähtyneitä rotutovereitaan, mutta jatkoi useimmiten ilman eri käskyä haistelua ja pysyi ruudussa. No, kyllähän mä tiesin, että se siellä pysyy. Se häiriintyy helposti ja jää katsomaan, mutta se ei onneksi karkaa mihinkään.

Alvalla on tapahtunut myös mielenkiintoista kehitystä. Minusta se roikkuu köysilelussa entistä kiihkeämmin. Ja se on tekemisissään muutenkin tarmokkaampi ja painostavampi. Onkohan se kasvanut nyt oikeasti aikuiseksi koiraksi? Se kun on koko ikänsä ollut hämäävän lunki ja pikkuvanha. Olen myös viime aikoina havainnut sellaisen jännän tunteen, kuin Alva olisi ollut minulla aina. Se on sitä yhteen kasvamista. Jotain muutakin on viime aikoina muuttunut: Alva on alkanut nukkua yönsä mun jaloissa sängyssä. Tosin viime yönä se murjotti ja nukkui lattialla.

En ole päivittänyt sitä edelliseen postaukseen, mutta Alvan kuvaustulokset vahvistettiin Kennelliitossa jo yli kuukausi sitten. Lonkat olivat valitettavasti E/E, liiton lappusesta en juuri kirjaimia enempää kostunut, kun siellä on vain ne samat listaukset vikojen vaikeusasteesta eikä mitään yksilöllistä tietoa kirjainten lisäksi. Kyynärien kuvat olivat puhtaat.  Alva onneksi kävelee vielä hyvin ja rakastaa liikuntaa.

Päivitetään...

Meillä on ollut vuosien varrella useita lemmikkejä.

Sami (1993 - 2009) oli riistanvärinen abessinialaiskissa.

Kihara (01/1994 - ????) oli creme-värinen cornish rex, leikattu colli. Äitini antoi sen pois kesäkuussa 2000, enkä tiedä, mihin sen tie vei sen jälkeen. Tuskin kukaan sitä minulle enää osaa edes kertoa.

Miko (1994 - 2007) oli harmaavalkoinen sekarotuinen kissa. Siinä oli kuulemma cornish rexiä ja manxia.

Belinda "Bellu", "Beltsu" oli belgianpaimenkoira tervueren. Se oli syntynyt huhtikuussa 1996 ollessani 8-vuotias. Meille se tuli kesällä.

Netta (01/1999 - 07/2011) oli belgianpaimenkoira tervueren, elämäni koira.

Cola & Toffee olivat marsuveljekset. Hitsi, en muista, koska ne syntyivät tai kuolivat.

Pipsa on sekarotuinen, 3/4 espanjanvesikoira. Se on syntynyt 2007 ja liittyi pienenä pentuna vanhempieni laumaan Bellun kuoltua tammikuussa 2008.

Masi on harmaa maatiaiskissa, jolla on valkoiset sukat ja rinta. Se on syntynyt 2009 ja asuu vanhempieni luona.

Alva on oma pitkäkarvainen collieni, s. 5.9.2009.  

Maisa on vanhempieni tiikeriraitainen maatiaiskissa, s. 2010.

Tinka on perheeni lagotto romagnolo, s. 06/2011. Saipas Netta veroisensa vintiön seuraajakseen.

2.1. 2012 koirani kävi lonkka- ja kyynärkuvissa Ventelällä.

Kyynärät olivat terveet, mutta lonkat ei. Ventelä arvioi ne D:ksi molemmat ja hänen puheensa vilisi pelkäämiäni sanoja ja jotain muitakin. Nivelrikkoa, rusto-jotain, mataluutta ja väljyyttä... Tuntui kuin koirallani olisi ollut liki kaikki mahdollinen väärin lonkissaan.

Kotimatkalla itkin kuin joku olisi kuollut. Tässä vielä odotellaan Kennelliiton arviota asiasta, mutta mitäpä sillä, koira on rikki.

Että sinne jäi meidän agiura. PK-esteitä en halua edes ajatella. Lähiaikoina minut tullaan varmaan tapaamaan nivelvalmisteostoksilta. Haluaisin, että koirani saisi elää hyvän ja kivuttoman elämän. Olen saanut kasan neuvoja lonkkavikaisen koiran hoitamisesta ja harjoittamisesta, mutta minulla menee vielä pitkän aikaa, ennen kuin pystyn sulattamaan kaiken sen.  

Alva sai myös luonnetestistä kohtuulliset pisteet ja oli varsin rotutyypillinen. Kasvattaja jo kysyikin, voisiko sitä käyttää jalostukseen. Pevisahan tuon vielä sallisi, mutta ei minun moraalini. (Palvelus)koiran tärkein ominaisuus on terve ja kestävä ruumis ja hyvä hermorakenne ja motivoitavuus.

Vaikka Alvan tullessa tiesinkin, etten välttämättä tule harrastamaan sen kanssa aktiivisesti tai kisaamaan missään lajissa, niin sen mahdollisuuden menettäminen kirpaisee. Odotin vuosikaudet, että voisin harrastaa koirani kanssa. Teini-ikäisenä se ilo kun oli minulta kielletty, vaikka meillä kelvollinen koira silloin olikin. Nyt minut on pakotettu odottamaan, että voin hankkia toisen koiran. Voisin tietty olla ihan hullu ja hankkia heti toisen, mutta kämppäni on pieni eikä minulla ole autoa, joten minun on vain kovetettava itseni.

Äitini jopa väläytti, että luopuisin Alvasta, asunhan hissittömän talon kolmannessa kerroksessa, ja ottaisin uuden koiran - pienen tietysti, kun sitä olisi helppo kuskata. Ei, ei, ei, ei. En ole koirankierrättäjä. Ei uutta koiraa Alvan kustannuksella. Ei. Saati vielä jotain äidille mieleistä rotua. Mulle tulee seuraavaksi belgi tai joku muu palveluspaimen. Tai, jos pikkukoira, niin russeli tai laivakoira. Veikkaan, ettei äitini pidä sellaisista "räksyistä". Se on kuitenkin minun koirani ja minun laumani. Toiseksi, Alva tarvitsee loppuikänsä kallista lisäravinnetta ja runsaasti liikuntaa. Ei sitä voi antaa sohvaperunaksi ja kukaan harrastaja ei halua rikkinäistä koiraa. Sitä paitsi se on moraalisesti kyseenalaista.  Enkä haluaisi olla huolissani siitä, miten koira pärjäilee ja entä jos se luovutetaan eteenpäin. Tietty, jos koiralleni olisi parempi vaihtaa kotia, voisin harkita asiaa. Mutta asia ei näytä olevan niin. Enkä asu tuossa muuttolaatikossa enää paria vuotta kauempaa.

Tämä tilanne on pakottanut minut myös tarkastelemaan sitä, miksi pidän koiria ja miksi koira on minulle tärkeä. Mikä on ulkopuolelta tulevaa painetta ja kuinka paljon juuri tuo koira minulle merkitsee. Onko koira pelkkä kisakone ja mahdollisuus päteä vai todellisin ystävä, joka minulla on milloinkaan ollut.

15.10.2011 Alva suoritti hyväksytysti BH-kokeen Raision Haunisissa, Turun käyttökoirien järjestämässä ja Jorma Impilän tuomaroimassa kokeessa. Siellä oli viisi ohjaajaa koirineen, joista neljä oli dobbermannia, ja minä pitkäkarvaisen collien kanssa ainoa muunrotuinen. 

Saavuin paikalle hyvissä ajoin, paperit tarkastettiin ja ostin elämäni ensimmäisen kisakirjan. Odotimme taas ikuisuuden jotain, Alva vaikutti lösähtäneeltä ja minä uskoin mahdollisuuksiemme menneen edeltävien viikkojen sateiden myötä. Mutta ei hätää, tänään oli poutapäivä ja pari edellistäkin oli ollut. Sitten alkoi koirien tarkastus. Tarkistettiin mikrosiru ja nartuilta myös juoksu. Meillä oli kaikki kunnossa. Sitten arvottiin suoritusjärjestys ja niin jouduimme ruskean dobberinartun pariksi ja ensimmäisiksi paikallaoloon. Tuomari meinasi sotkeutua sanoihinsa ja lähettää toopen paikalle vaikka oli äsken sanonut suuremman numeron makaavan. No, asia korjautui helposti ja niin me aloitimme paikallamakuusta.

Minä tyrin paikallamakuussa ohjausten suhteen, koska en ollut tajunnut kysyä, mitä saan tehdä itse ja mihin pitää odottaa lupa. Että sillain. Koira kuitenkin meni maaten ja pysyi siellä asianmukaisesti, vaikka paikka oli sille vieras, samoin toinen koira ja minäkin olin ihan selin ja hiljaa. Kesken makuun yleisössä alettiin rykiä ja ehdin jo säikähtää, että nytkö se lähti sieltä. No ei lähtenyt, sillä siellä se odotti, kun reippaasti suoriutunut parini sai kaavionsa tehtyä ja pääsin hakemaan koiraa. Alva painoi korvia alas kuin häveten, mutta sitten sille valkeni, että kaikki oli hyvin. 

Sitten dobberi meni paikallamakuuseen ja me aloimme seuraamiskaavion. Ihme ja kumma minä en hermostuksissani alkanut stepata mitään. Itse asiassa en tuntenut lainkaan hermostusta, sillä sellaiset oli puhallettu paikallamakuun aikana pois.  Lähdin siis seuraamiseen ryhdikkäänä suoraan eteenpäin katsoen ja askelia laskien. Tämä oli se rytmi, jota treeneissä oli harjoiteltu silloin, kun se onnistui, ja kokeessa koira olikin juonessa mukana. Se pysyi tiiviisti vierellä, piti varmaan ihan ookoo kontaktia, sitä en tiedä, koska arvostelu pyyhkiytyi jo mielestäni ja suoritusta ei videoitu enkä itse nähnyt koiraani. Ja kun tunsin koirani lämmön vasemmassa reidessäni, viimeisetkin epäilykset pyyhkiytyivät ja itse kaavio meni oikein mainiosti. Henkilöryhmässä aloin tuijottaa koiraa ja sekoilin muutakin, mutta se siitä.

Vapaanaseuraamiseen lähdimme henkilöryhmän läpi. Sävelsin taas jotain omiani siellä, mutta osaaminen tuli selväksi. Alva väljensi seuraamista siinä kohtaa rutkasti, mutta ei jättäytynyt jälkeen tai edistänyt. Poistuttuamme ryhmästä se liimautui taas vasempaan jalkaani ja sitten mentiin taas kaaviota. Se menikin taas paremmin kuin olin uneksinutkaan.

Sitten meidän murheenkryynit. Jäävät. Komentaessani istumaan koira oli ensin istunut ja sitten tiputtautunut makuulle. Ilmeisesti se oli epävarma, mitä oltiin tekemässä. No, muuten liike meni hyvin. Maahanmeno oli tosi hieno, se oli reipas ja täsmällinen, mutta tuomarin mielestä luoksetulo oli hidas. No oli se ehkä vähän, mutta ei minusta niin kamala, että siitä olisi niin iso asia pitänyt tehdä. Sivulle se siirtyi hienosti.

No, pääsimme läpi, mutta parimme ei. Se karkasi paikallamakuusta, mutta meidän suorituksemme ei siitä häiriintynyt. Pari ei onneksi kiinnittänyt meihin huomiota karatessaan,

Kaupunkiosuus suoritettiin erään kaupan pihassa ja se sujui tältä kaupunkikoiralta mallikkaasti. Paitsi arvostelussa se tuli kovin levottomaksi. Tätä täytyisikin harjoitella, se ei ilmeisesti ole tottunut ohjaajien välisiin keskusteluihin.

Kiitos Alva! Hieno koira!

Koska kaikki kuitenkin janoavat tietää saamamme rivin, niin tässä se tulee:

Zarecon's Unforgettable "Alva" s. 5.9.2009

I+1 toimintakyky kohtuullinen
II+3 terävyys kohtuullinen ilman jäljellejäävää hyökkäyshalua
III+3 puolustushalu kohtuullinen, hillitty
IV+2 taisteluhalu kohtuullinen
V+1 hieman rauhaton, hermorakenne
VI+2 temperamentti kohtuullisen vilkas
VII+1 hieman pehmeä
VIII+2a luoksepäästävä, aavistuksen pidättyväinen
+++ laukausvarma

Yhteispisteet +144, laukausvarma

Ja sitten itse testiin...

Saavuimme testipaikan parkkialueelle polkupyörällä noin yhden aikaan testipäivänä. Kuultuani laukaukset menin ilman koiraa testipaikalle ja näin sain sirunlukijat paikalle. Koirani tarkastettiin ja sen rekisteripaperit otettiin talteen.Juotin ja pissatin koirani ja sitten kuuluivatkin jo edellisen koiran laukaukset ja sain marssia testipaikan tuntumaan odottamaan. Ja se odotus tuntui kestävän ikuisuuden.

Koirani siskon omistaja Jenny oli lupautunut kuvaamaan testin lainaamallani kameralla. Kiitos siitä! .

Alkuhaastattelu ja luoksepäästävyys

Minä jatkoin Alvan kanssa suoraan alkuhaastatteluun ja Jenny meni käynnistämään kameraa. Haastattelussa kyseltiin Alvan ikää, asuinolosuhteita, harrastuksia ja sen sellaista. Tämähän on kerrostalossa asuva koira, jolla ei ole paljonkaan tilaisuuksia vahtia. Se vierailee satunnaisesti kahden koiran laumassa, mutta muutoin se elää ainoana koirana yksinasuvalla opiskelijalla. Agilitya on kokeiltu ja tottista treenataan. Alkuhaastattelun aikana Alva oli aavistuksen levoton ja pyrki sitten tutkimaan tuomaria. Se on kauhean utelias koira. Sitten se rauhoittui vierelleni seisoskelemaan ja alkoi jossain vaiheessa taas nuuskia ympäriinsä.

Sitten tuomari siirtyi luoksepäästävyyteen ja alkoi houkutella Alvaa luokseen. Alva menikin heti ja antoi käsitellä itseään joka puolelta. Muutoin se oli tavallinen hillitty itsensä. Sen osion erikoiskoe oli nyt selvitetty, mutta myöhemmin testissä ilmi tulleet seikat vaikuttivat vielä arvosteluun. Seuraavaksi on vuorossa taisteluhalu.

Taisteluhalu

Taisteluhalun erikoiskoe on leikki. Alva kiinnostui välittömästi lelulaatikolla käyneestä tuomarista, jolla sattumoisin oli kädessä heiluteltavanaan yksi Alvan lempileluista - noin ranteenvahvuinen ja puolisen metriä pitkä kepinkalikka. Alva myös tarttui keppiin tuomarin leikittäessä ja vastusti ihan mukavasti, mutta laski myös irti kepistä. Se nouti heitetyn kalikan ja toi sen takaisin tuomarin lähelle sitä kaluten. Se myös vaati keppiä itselleen haukkuen. Alva lopetti leikin helposti tuomarin viedessä kepin pois.

Taisteluhalua mitataan läpi koko testin ja tuomari sanoi minulle arvostelussa Alvan toiminnan pyörineen paljon taisteluhalulla.

Toimintakyky ja kelkka

Toimintakyvyllä on kaksi erikoiskoetta. Kelkkakoe mittaa toimintakykyä uhattuna ja pimeä huone ilman uhkaa.

Asetuin siis seisomaan annetulle kohdalle ja katsoin pressua, jonka takaa kelkka tuli. Alva jäi johonkin taakseni, ja vasta myöhemmin videolta katsoessani havaitsin sen kiinnostuneen enemmän tuomarista kuin kelkasta, jota se ei vielä alussa noteerannut. Se oli kai liian kaukana ollakseen uhka ja verrattuna köyttä vetävään tuomariin tylsä. Sitten kelkan rämähdys kiinnitti Alvan huomion ja kelkka tuli niin lähelle, että sille täytyi tehdä jotain. Aluksi Alva vain katseli sitä. Sitten se alkoi haukkua ja esittää leikkiinkutusukumarruksia. Kun kelkka pysähtyi viereeni, Alva meni välittömästi haistamaan sitä, mutta en tajunnut kehua sitä heti siinä. Alva halusi tutustua kelkkaan, mutta kun kyykistyin itse sen viereen, koira alkoi räksyttää. Sitten kävelin kohti kelkan lähtöpaikkaa ja takaisin, enkä havainnut mitään omituista Alvan käytöksessä.

Puolustushalu

Puolustushalun erikoiskoe on lavastettu ryöstötilanne. Kävelimme annettuun suuntaan remmi lyhyenä ja mutkan takaa ilmestyi raippaa heiluttava tuomari, joka ankaralla äänellä komensi pysähtymään. Minä pysähdyinkin tottelevaisesti. Alva mielsi tuomarin uhaksi ja alkoi haukkua aggressiivisesti sitä kohden. Se oli sotkeutunut remmistään jalkoihini ja joutui kiertämään selkäni takaa päästäkseen kunnolla asemiin. Videolla näyttää kuin se ajautuisi toisinaan taakseni, mutta itse muistan nähneeni sen eturuumiin koko ajan näkökentässäni, vaikka en suoraan koiraan katsonutkaan. Eli ehkä se peruutti vierelleni, mutta ei mielestäni missään vaiheessa taakse, ainakaan pitkäksi aikaa.

Uhan loputtua Alva luopui aggessiivisesta haukusta ja väisti enemmän, mutta epäluulo säilyi. Se hyväksyi tuomarin vasta, kun kättelin häntä ja puhuttelin normaalisti. Se ei kuitenkaan halunnut jäädä tuomarin käsiin ja luvan saatuaan juoksi ilolla luokseni.

Kovuus: haalarikoe ja tynnyri

Minun käskettiin koirineni kävellä kohti haalaria, joka kohdalle ennettyämme kiskaistiin ylös säikyttämään koiraa. Alva pakitti jonkun verran. Itse tajusin kääntyä vasta tuomarin käskystä. Kävelimme takaisin tulosuuntaamme, kiersimme tuomarin ja kävelimme taas haalarin ohi. Alva oli koko ajan löysällä hihnalla, mutta se möykkäsi jotain tuomaria kiertäessämme ja haalarin se ohitti sivummalta kuitenkaan mitenkään tempomatta tai ilmaisematta mitään suurempaa suoraa reaktiota. Ohitettuamme haalarin ja tynnyritelineen tynnyri laskettiin irti rämisemään. Alva ei reagoinut siihen eleelläkään tai korkeintaan korvan lotkautuksella. Se myös tuli perässäni samoin tein tutkimaan sitä ja sitten tuomari hoputtikin meidät seuraavaan osioon. Sieltä kuului kommenttia, että kai sille koiralle tuommoisia tynnyreitä joka päivä viskellään. No ei nyt ihan, mutta ohiajava rekka tai juna voisi ehkä kuulostaa vähän samalta.

Toimintakyky 2: pimeä huone

Erikoiskokeena pimeä huone ei ole minulle täysin valjennut. En tiedä, millaista käyttäytymistä koiran tulee siellä ilmentää saadakseen hyvän tahi puutteellisen arvosanan. Joka tapauksessa minut ohjattiin vajaan kyhätyn labyrintin läpi ja asetettiin tuolille istumaan. Sitten Alva päästettiin sisään. Kuulin ikuisuuden rapinaa ja askelia jostakin, sitten minun käskettiin yskäistä (ei kovin hyvä merkki Alvalle, koska minä sairastelen harvoin enkä siten yski kovin usein, ja Alva ei kyseistä ääntä tunnista) ja rapina jatkui edelleen. Lopulta Alva löysi labyrintin viimeiseen lokeroon, mutta ei reagoinut minuun lainkaan, vaan meni samassa loosissa olleen aputuomarin luo seisomaan. Sitten minun piti ottaa se kiinni ja mentiin ulos.

Terävyys: seinä

Terävyyden erikoiskokeessa koira kytketään seinään, jätetään siihen yksin ja sitten tuomari uhkaa sitä samaan tapaan kuin puolustusosiossa. Havaittuaan tuomarin ja hoksattuaan tämän uhaksi Alva alkoi haukkua väistämättä asemistaan. Tuomarin muututtua varoittavasta uhkaavaksi Alvan ilmoittavan? haukun sävy vaihtui haukusta puolustautuvampaan. Vasta tuomarin päästyä ihan lähelle se yritti paeta, mutta siinä onnistumatta lähti taas tuomaria kohti ja hyökkäys loppui. Uhkaamatonta tuomaria Alva haukkui varmuuden vuoksi, väisti ja antoi sitten käsitellä. Sitten minunkin annettiin taas palata koiran luo ja kehua sitä.

Laukaukset

Tämä on collien testin jännittävin osa, vaikka arvasin tuloksen osin ennalta. Ensimmäiseen laukaukseen Alva reagoi valppaudella. Toisesta se alkoi vetää ääntä kohden. Veikkaan, että jos tuomari olisi nähnyt käytöksen koko laajuudessaan, arvosana olisi ollut jotain muuta, mutta nyt se sai laukausvarman. Ilmakivääriin koira on reagoinut aloittamalla hemputinmoisen räkötyksen ja yrittämällä mennä katsomaan maalia. Samaten se kiihtyy suuresti vesisuihkuista, paineilmasta ja vasaralla hakkaamisesta.

Sitten testi olikin ohitse.

Tässä vielä video aiheesta: www.youtube.com/watch

Ja kun vertaa tuohon edelliseen kirjoitukseeni, miten luonnetesti tämän koiran kanssa etenee, niin olen ollut melkoisen pessimistinen! Varsin kurjaksi olen koirani kuvitellut ja vielä huonommin tuntenut, kun tuommoisia olen mennyt väittämään. Mutta puolustukseksi sanottakoon, että tilanne oli minulle uusi. Alva puolestaan veti aivan näköisensä testisuorituksen loppujen lopuksi ja jälkikäteen ajatellen on noita tilanteita arjessakin tullut, kun on noita ominaisuuksia ja reaktioita koirassa nähnyt.

Jep, eli Alva saa kyytiä 17.9. Turun Vätissä, jos ei mikään mene pieleen.

Tarkastellakseni koirani tuntemista aion tässä kirjata ylös, mitä oletan sen kussakin testin osa-alueessa tekevän. Tämä on siis oma arvioni, ei välttämättä todellinen asianlaita ja sitä voi värittää toiveeni ja pelkoni koiran käytöksen laadusta eri kokeen osa-alueissa: 

Alkupuhuttelu ja luoksepäästävyys: Keskustellessamme Alva nuuhkii ympäristöä ja ottaa tuomarista hajun. Se voi olla hiukan levoton vaistotessaan uuden tilanteen ja vikistä, mutta sitten se asettuu ohjaajan jalkoihin maate. Tuomarin ottaessa kontaktia Alva joko nuuhkii ja antaa rapsuttaa, tai hiukan perääntyy riippuen siitä, kuinka painostavaksi tai ystävälliseksi se kokee tuomarin. Se, että tuomari haisee koiralle, edesauttaa asiaa. Joka tapauksessa Alva on joko sosiaalinen tai hiukan vetäytyvä.

Taisteluleikki: Alva katsoo kiinnostuneena kepinkarahkalla huitovaa tuomaria. Sillä ei ole kokemusta vieraan kanssa leikkimisestä, joten sen reaktio voi olla jokseenkin yllättävä. Todennäköisesti se kyllä kiinnostuu lelusta, ehkä tavoitteleekin sitä, mutta ei välttämättä leiki kunnolla. Se tosin pitää keppileikeistä. Jos keppi annetaan minulle, saan Alvan sytytettyä leikkiin, mutta leikki ei välttämättä ole yhtä rentoa kuin itsekseni leikkien. Alva korjaa puruotetta.

Kelkkakoe: Tämä on kokeen jännittävin hetki, sillä en tiedä, kestääkö Alva tämän kokeen. Rämisevä kelkka lähtee liikkeelle ja liukuu lähemmäs koiraa ja ohjaajaa. Alva steppaa muutaman askeleen sivuun ja saattaa yrittää paeta. Jos testi menee ihan pieleen, se jatkaa pakoyrityksiä tai alkaa tauottoman haukkumisen, kunnes testi keskeytetään. Muussa tapauksessa se katselee kelkkaa epätietoisena, pitäisikö sen pelätä vai tehdä jotakin muuta. Alva alkaa haukkua kelkkaa kohti väistellen sitä aina uuden rämähdyksen myötä.

Kun kelkka lopulta pysähtyy kokonaan, Alva epäröi tulla sen luo. Se haukahtaa vielä muutaman kerran epäluuloisena ja seuraa sitten ohjaajaansa. Lopulta Alva uskaltaa nuuhkia pelottavaa vehjettä, ja todennäköisesti menettää mielenkiintonsa sitä kohtaan.

Uhkaava henkilö: Pusikosta ilmestyy risulla huitova uhkaava hahmo. Tämä on Alvalle jotain käsittämätöntä. Se poukkaa hihnassa taaksepäin, ja alkaa sitten haukkua, mahdollisesti siirtyen ohjaajan eteen tai vierelle. Se saattaa myös ottaa risun kohteeksi ja kuvitella tilanteen leikiksi.  

Pelästyttäminen ja pehmeys: Seuraavaksi lähdetään kävelylle, joka ei ole kävely. Yhtäkkiä koira ja ohjaaja säikytetään puolikuoliaaksi vetämällä täysin yllättäen esiin lepattava haalari. Alva ponnahtaa sivuun. Reaktion voimakkuus on tuntematon, sillä Alvaa ei ole koskaan säikäytetty yllättäen. Seuraavaksi selän takaa vieritetään alas koliseva tynnyri. Alva yrittää jälleen poispäin uhasta. Jos tynnyri ei rämise kovin kovaa, ei Alva välttämättä pidä sitä suurena uhkana, sillä kaupunkikoirana se on nähnyt kaikenlaista.

Sitten käännytään takaisin. Alva tarkkailee huolellisesti, ettei puskista sinkoile lisää tynnyreitä ytai haalareita tai muitakaan mörköjä. Se voi ehdottaa vaihtoehtoista reittiä pois pusikosta. Alva on ennemminkin pehmeä kuin kova.

Pimeä huone: En ole koskaan käynyt pimeässä huoneessa, joten en tiedä, mitä Alvalla on siellä vastassaan. Luulen, että se tulee kyllä huoneeseen, mutta joudun ehkä kutsumaan sitä. Huoneessa on kuulemma esteitä ja outoja alustoja, joten Alva saattaa jäädä johonkin jumiin kuvitellessaan, ettei jostakin pääse eteenpäin. Se kyllä kovasti yrittää löytää tien.

Uhka seinässä: Toivottavasti tästä osiosta ei jää koiralle traumaa, sillä ollaan menossa BH-kokeeseen. Mutta joo, Alva jää seinään kiinni, sillä se on ollut sillä tavalla kiinni lukemattomia kertoja aiemminkin. Havaitessaan liikettä pusikossa se valpastuu. Siitä, pitääkö se tuomaria uhkana, minulla ei ole aavistustakaan. Kenties se väistää ja haukkuu taas. Kun tuomari muuttuu ystävälliseksi, Alva todennäköisesti lakkaa väistämästä ja ehkä jopa tervehtii.

Ampuminen: Alva ei tähän mennessä ole osoittanut merkkejä paukkuherkkyydestä. Laukausten kajahtaessa se katsoo äänten suuntaan.

Alva on herkkä koira loppujen lopuksi. Olen oppinut itse käsittelemään sitä, ja yllättävä paine testissä voi saada koiran niin maihin, että testi keskeytetään. Tai sitten koirani on urhea ja kestävä ja pitää päänsä kylmänä osiosta toiseen. Yksittäisinä suorituksina uskon sen selviytyvän joka kokeesta, mutta kuinka paljon ne kuormittavatkaan Alvaa pötkönä, se jää nähtäväksi.

3.4.2011 Alva alkoi ontua toista takajalkaansa, joten parantelimme sitä kaksi viikkoa kotona. Tänään menimme ylimääräiselle kerralle tekemään rästimme. Oli oikein kiva treeni.

Omin päin kertasimme puomin, keinun ja pujottelukujan, jossa oli kaaret. Alva ei kaaria ollut aiemmin kokeillut ja se hyppi niistä yli, luuli kai rimoiksi (samoin se kuvittelee pussin kankaan olevan kontaktipinta...). Korotin vähän kaaria ja koira tajusi keskittyä enemmän pysty- kuin vaakakeppeihin. Muuten siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Pääsiäisenä kokeilen Alvarille 2 x 2-harjoitusta irtokepeillä.

Keinu ja puomi menivät normaalisti. Alva alkaa jo hiukan hoksata kontakteille pysähtymistä, mutta varsinaista tahtojen taistelua se kyllä on vielä. Ja kyttäystä, että se tekee kans.  En vielä korottanut keinua. Mä himmailen jatkuvasti kontakteja katsoessani ja koira sitten lukee sitä miten sattuu.

Harjoittelin myös esteenkiertoa. Alkaa sujua. Tosin mietin, kannattiko sitä tehdä pitkän kaavan mukaan, kun en osannut sillä kouluttaa ja tuo taisi oppia asian loppujen lopuksi oikoreittiä. 

Ja ne ratapätkät!

Ensimmäisellä oli hyppy, u-putki, hyppy, kaariputki ja  vinokepit. Alva oli paikallaanlähetyksessä kuin tahmassa, möhlin keppien sisäänmenonkin luottamalla liikaa koiraan, jonka tiesin oikovan kuitenkin, ja otin loput yritykset lennosta uusiksi. Ja kyllähän se meni, mutta löntystäen. Siinä oli puolenvaihto toisen hypyn jälkeen edessä. Mä kokeilin siihen jonkinlaista leikkausta, mutta tiedä, vaikuttiko se jotenkin kököltä, kun kouluttaja ehdotti kokeilemaan jonkinlaista vastaanottoa sen hypyn jälkeen, jolloin en voinut saattaa koiraa ihan yhtä syvälle ensimmäiseen putkeen kuin aluksi olin tehnyt. Toimi se noinkin. Pujottelulle sai koiran viedä kakkosputken loppupäästä kädestä pitäen, kun se kokeili muuten oikotietä. Sitten se kokeili rämäyttää niitä keppejä päin.

Toiselle ratapätkälle treenin lopuksi otin koiralle jekun mukaan. Hetsasin hiukka köysilelulla ja panin tuulemaan. Alva paineli kuin raketti ja mä en ehtinyt älytä kuin että koira tuli ja meni, kun en nähnyt mitään tukkani takia. Otin nyt hetsaamalla paikaltaanlähdön ja koira sai jo siihenkin vähän vauhtia, vaikka se ei edelleenkään kiihdy kovin ripeästi. Radalla oli rengas, hyppy, kaarros vasemmalle, pituus, suoran putken suu vasemmalla, ja sama hyppy taas vasemmalla. Lelupalkalla ja Alvan ravistus oli oikein komea. Se leikki kouluttajankin kanssa.

Alkeisjatkokurssille mennään todennäköisesti syksyllä, kun en tiedä kevään kuvioista. Kesällä voitaisiin keskittyä tottikseen, kokeilla jälkeä ja treenailla omin päin tai irtotreeneinä vähän agilityakin.

Läksin katsomaan pk-kenttää  perjantaina. Toinen pää oli jo sula, mutta se oli ihan velliä. Koitin vähän treenata siinä, mutta Alva ei tykännyt märästä yhtään ja sain sitten pyydystää sitä puolet ajasta. Se ilmeisesti paineistui enkä itsekään ollut Äiti Aurinkoinen. Kuvailin tapahtumaa netissä ja minulle ehdotettiin tuon olevan passiivisuuteen väistämistä. Okei, mä en tiennyt koirani olevan noin pehmo. Tiedänpähän nyt.

Sunnuntaina tulin treeneihin myöhässä ja löysin muut läheiseltä parkkipaikalta. Mä olin aluksi hirmu kireä ja mikään ei sujunut ja poltin miltei päreeni pahemman kerran. Rauhoituin kuitenkin sitten ja lopulta Alvakin rentoutui ja alkoi keskittyä. luoksetulossa se karkasi perääni... Sitten se hidasteli, kun luuli mun pysäyttävän. En aio kyllä treenata mitään pysäytyksiä tai jääviä tällä menolla, jos se rikkoo seuraamiset ja luoksetulot noinkin helposti, kun ne eivät olekaan ihan valmiit. Lopuksi leikin sen kanssa ja se oli ihan mieletön.