Kirjoitin tämän tekstin alunperin eräälle keskustelupalstalle vastauksena kysymykseen: "Miten sinusta tuli koiraharrastaja?". Mielestäni tämä teksti ansaitsee tulla tallennetuksi ja julkaistetuksi myös pitkäkestoisemmassa muodossa.  

Meille tuli belgianpaimenkoira kesällä 1996. Kissahöperöstä 8-vuotiaasta se oli "ihan kiva". Kumminkin ko. koiran nimeä kantava koira alkoi seikkailla joissain sanataidekoulussa kirjoitetuissa tarinoissa. Ilmeisesti olin nähnyt televisiosta myös Lassien, koska jossain vaiheessa loin sekarotuisen mielikuvituskoiran, jossa oli piirteitä sekä meidän Belindasta että televisiokoirasta.

Kun olin vähän vaille 11, 1999 keväällä tuli taloon Netta, sekin belgianpaimenkoira. Äitini oli alkanut jossain vaiheessa harrastaa agilitya Bellun kanssa, ja Netta pääsi myös mukaan harrastukseen. Hän kävi myös tottelevaisuusharjoituksissa. Me lapset taas aloimme olla sitä ikää, että meidän hommaksi lankesi pissattaa koirat koulun jälkeen. Vaikka Netta oli ihan kamala, veti nääs hihnassa ja jahtasi kaikkea liikkuvaa, niin aina tappelimme, kuka saa viedä sitä ja kuka kuskaa remmirähjäksi muuttuneen Bellun. Minä aloin voittaa taistelun yhä useammin. Tahdoin agilitykehiin Netan kanssa, etenkin kun äitini sitten meni ajan puutteen takia lopettamaan sen. Aina oli joku tekosyy, etten päässyt eikä minulla ollut rohkeutta alkaa tapella asiasta. Haaveilin vain ja olin pirun katkera radoilla vilahtaneille lapsi- ja teiniohjaajille aina parikymppiseksi asti.

Koska en saanut harrastaa Netan kanssa "oikeasti", harrastin sitten omine nokkineni ja osittain salaa. Lenkillä menin eräälle nurmikentälle kissannappuloita ja tennispallo taskussa ja aloin kouluttaa. Erään kerran yritin harjoitella Netan kanssa kaukokäskyjä ja jouduin hiukan ongelmalliseen tilanteeseen. Olin käskenyt sen istua, mutta se jäi seisomaan. Samaan aikaan kuitenkin jostain takaani ilmestyi rusakko, joka pinkoi täyttä kyytiä ohitsemme kadoten heinikkoon. Koira ei hievahtanutkaan. Se ei toisaalta ollut totellut komentoa, mutta ei myöskään lähtenyt rusakon perään. Tapauksen jälkeen luotin koiraan irtipidon suhteen paljon enemmän, sitä aiemmin olin kai ollut vain uhkarohkea!

Omapäisellä koulutuksellani oli myös pimeä puolensa. Menetän helposti malttini tilanteessa, jossa en tiedä, mitä teen, ja kun se maltti menee, niin mä olen hirviö. Ja ummikkona koiran kanssa sekoillessani tuli menetettyä se maltti usein. Jossain vaiheessa minulla alkoi raksuttaa, että tässä on nyt jotain mätää ja jotain tarttis niinku tehrä. Alkoi elämäni suurin koulutusprojekti - ei koiran, vaan itseni - joka jatkuu vielä tänäkin päivänä, toisen koiran kanssa. Ehkä historia olisi erilainen, jos olisin päässyt oikeisiin treeneihin ja olisi ollut neuvomassa. Toisaalta nuo vaikeudet ohjasivat minu ottamaan itse selvää asioista ja havainnoimaan niitä, ja minulla onkin varsin selkeä mielikuva, mitä haluan koirani olevan ja miten siihen pääsen, ja jos se reitti osoittautuu vääräksi, niin so what, ilkkukoot muut, että mitäs sanottiin, mutta minun on pakko kokeilla kaikki vaikeimman kautta.

Kuitenkin, vaikka olin paha ihminen, onnistuin varmasti jossakin, koska koira ei kilahtanut, vaan kun aloin viimeinkin ymmärtää jotain koirasta ja toimia sen mukaan, se alkoi toimia varsin hyvin. Netta on ollut hyvin tärkeä koira minulle. Sellainen omituinen side. Se lukee minulta melkein ajatukset ja itse en ole mitään koiraa osannut lukea niin hyvin kuin sitä.

Muuttaessani toiselle paikkakunnalle opiskelemaan Netta oli vertauskuvallisesti minun koirani, mutta kuitenkin niin perhekoira, että se jäi kotiin. Se on edelleen leimautunut vahvimmin äitiini, joka ei edes olisi antanut sitä minun matkaani, mutta minä tiedän, mihin kaikkeen se pystyy ja mistä narusta vetää, jos haluan koiralta jotain. Netan vanheneminen, erityisesti fyysinen rappeutuminen on ollut minulle kova paikka ja pannut miettimään, arvostanko koiraa sen itsensä takia vai sen, mitä sen kanssa voi tehdä tai miten sen kustannuksella voin päteä.

Olin kaksi vuotta ilman omaa koiraa. Sitten hankin Alvan syksyllä 2009. Jouduin kohtaamaan samat vaikeudet itseni kanssa kuin Netan kohdalla, koska olin uudessa tilanteessa, mutta tällä kertaa tilanne on ollut lievempi. Nyt olemme jo alkaneet hioutua yhteen. Alva tuli harrastavaksi seurakoiraksi, sillä haluan harrastaa, mutta resurssit eivät välttämättä salli. Koira onkin täyttänyt hyvin paikkansa. Sille on opetettu perustottelevaisuutta ja tähtäin on bh-kokeessa, ehkä jo ensi kesänä, jos keksin, miten saan treenattua sille varmat paikallaolot. Aloitimme myös agilityn ja sormet ristissä toivon, että koira saa pysyä terveenä ja voimme harrastaa niin pitkälle kuin pääsemme. Minusta olisi myös mukava kokeilla koiran kanssa hakua.

Alva on merkillinen koira. Se on ikäänkuin helpotettu painos Netasta. Paukkuja vähemmän, mutta toisaalta pärjää paremmin hektisessä kaupunkielämässä. Motivoituu helposti ruuasta ja jonkin verran leikistä, erityisesti ohjaajan kanssa painista. Ei siitä ehkä mm-tykkiä tule, mutta taitava kouluttaja voisi saada siitä irti rodulleen hyviä tuloksia. Ja kotona nuo ovat molemmat olleet hyviä seurakoiria. Alva vaikuttaa hiukan hömelöltä ja on aina tiellä, toisin kuin huomaavainen Netta, mutta toisaalta Alvalla tuntuu olevan salattua älyä ja se on läpikotaisin hyväntahtoinen, kun Netta on varsin suoraviivainen ja hiukan sisäänpäin lämpiävä.

Mä olen joskus miettinyt, olenko mä oikeastaan koiraihminen. Mutta kai mä olen, koska en osaa olla ilman koiraa, vaikka se välillä aiheuttaa minulle paineita. Joskus olenmyös miettinyt, onko minulla oikeutta olla koiraihminen tai koiranomistaja luonteeni takia, mutta minä en mielelläni ajattele eettisiä pulmia. Kunhan nyt yritän pitää nykyisen koirani elon järjellisenä. Mä olen myös koiraihmisenä intohimoinen. Ei riitä, että minulla on koira. Minun täytyy tietää, mikä se on ja miten se toimii.