Kello on puoli neljä aamuyöllä ja kökötän koneen äärellä.

En saa unta.

Jossain vaiheessa, kun kellon viisarit ohittavat jonkin tietyn kellonajan, minä alan murehtia. Olisi siis turvallisempaa olla siihen aikaan nukkumassa. Mutta jotenkin aina uppoudun tekemään jotakin enkä nuku. Ja sitten en saakaan enää nukuttua yön pimeyden tuodessa murheet mieleen. Tällaisia ei varmaan saisi kirjoitella yöaikaan. Se on vähän kuin kirjoittaisi humalassa eli vailla parempaa itsehillintää. Olen muutenkin miettinyt, pitäisikö minun siirtää nämä tuskittelut yksityisen blogin puolelle, sillä pelkään, että ne voisivat tulla kummittelemaan myöhemmin. Bloginhan pystyy helposti yhdistämään viralliseen nimeeni ja toisaalta sopivasti etsimällä myös nimeni blogiin.

Minä tein sen taas. Möhlin asiat oikein kunnolla. Sain ylimääräistä tukea saadakseni opinnot loppuun ja nyt olen ollut koko syksyn tekemättä mitään. Tukipäätös viipyi ja sitä odotellessani koko opiskelu unohtui. Kouluakin painaa lama ja kovat säästöpaineet. Tai ainakin sellaisen selityksen olen keksinyt sille, miksi se on niin jäykkä ja joustamaton, mitä tulee haparoiviin opiskelijoihin. Niin että kun en syksyn alusta asti ollut mukana rattailla, niin niitä ei enää saanut juosta kiinni. Se vähäkin, mitä olisin voinut tehdä alkoi tuntua mitättömältä, sillä jatkoluvan saadakseen olisi pitänyt olla pisteitä. Jopas on paradoksi...

Lokakuu ja marraskuu siis katosivat taas johonkin kuin siperialainen metaanipilvi ilmakehään. Auttelin vähän isää saunaremontin kanssa ja jatkoin paria omaa projektiani. Ja luuttusin lattian.

Koulu täytyy siis keskeyttää. Siihen liittyy mielessäni hyvin monenlaisia tunteita ja suurin osa niistä on hyvin ikäviä. Tunnen älytöntä syyllisyyttä. Jälleen kerran annoin saamattomuuden voittaa itseni. Olen pettänyt itseni ja kaikki muut ja huijannut viranomaisia. Tunnen itseni loiseksi ja varkaaksi. Minä olen myös pettynyt. Väitän, että en ole yhtään kunnianhimoinen, mutta korkeakoulusta valmistuminen olisi kuitenkin ollut sulka hattuun. Vähän niin kuin valion titteli koiralle. Että joku teki sen. 

Minä myös pelkään. Pelkään, että minusta tulee katkera ja kateellinen ämmä. Näen, kuinka muut tekevät sen, mihin en itse pystynyt. He saavat sen näyttämään helpolta. Pihka, olisi minullakin äly riittänyt, mutta kun luonne on liian heikko. Tai sitten katson niitä, joille saavutus ei ollut niin helppo, mutta jotka pystyivät siihen. Ja kitkeröityisin siitäkin. Ehkä joskus pystyn näkemään nämä vuiodet jonkinlaisena oppiaikana, mutta juuri nyt tuntuu, kuin olisin heittänyt kymmenen vuotta kaivoon.

Ooikeastaan viime vuosina on murtunut kaikki itsestäni. En tunnista itsestäni montaakaan sellaista piirrettä, jotka liitän hyvään suomalaiseen. Minulta puuttuu itsekuri ja sisu. En ole oikeastaan edes kovin älykäs. Muistini on rapistunut, mutta onhan sitä tutkittu, että stressi vähentää oppimiskykyä. 

Tammikuussa on aika työkkäriin. Olen lievästi toiveikas. Ehkä asioiden edistyessä tulee helpotus, että pääsin eroon hätäpäissäni valitusta alasta ja selkä seinää vasten tehdyistä jatkopäätöksistä. Minun täytyy vain päästä yli siitä, että voin olla mahtava persoona ja antaa järkeni loistaa ihan tavallisen työläisen vaatteissa. Vielä kun tietäisin, mikä se minun tieni pitäisi olla.

Yhtä asiaa toivoisin, mutta en ehkä osaa sanoa sitä koskaan ääneen niille, joille se pitäisi sanoa. Haluaisin, että joku perheestäni istuisi viereeni lukiessani netistä tai jostain opaskirjoista tietoja eri koulutusvaihtoehdoista ja juttelisi asiasta. Minä en enää halua tehdä paniikkiratkaisuja.