http://www.hs.fi/elama/a1446521201629

Tämä artikkeli herätti tunteita lemmikkipalstoilla. Artikkelissa, tai oikeastaan kolumnissa, toimittaja kertoo, kuinka palautti "tarkkaan harkitun" koiranpennun kahden viikon kuluttua kasvattajalle, koska se ei herättänyt hänessä oikeanlaisia tunteita. Yritin miettiä, mitä sanottavaa minulla olisi aiheesta, mutta eksyinkin muistelemaan sitä aikaa, kun Alva tuli minulle.

Kuusi vuotta ja neljä päivää sitten tähän kellonaikaan nökötin todennäköisesti turkulaisessa puistossa illan viimeisen pissatuksen merkeissä päivälleen kahdeksanviikkoisen colliepennun kanssa miettien, miksi kutsuisin sitä ja mitä helvettiä olin tällä kertaa mennyt tekemään. Olin hakenut sen samana päivänä junalla Helsingin rautatieasemalta, jonne kasvattaja toi sen minua vastaan.

(Ja jos joku haluaa ärähtää pennun hakuolosuhteista, kerrottakoon, että kävin kyllä katsomassa pentuja niiden ollessa 5-viikkoisia, lisäksi Alvan emä oli paikalla luovutushetkellä. Alva on rekisteröity rotukoira, ja siitä on laadittu asianmukainen kauppakirja.)

Kun kasvattaja ja Alvan emo Joy katosivat metrotunneliin vieviin portaisiin ja ihmisvilinään, jäin yksin pennun kanssa seisomaan tasanteelle. Silloin alkoi sydäntäsärkevin vinkuna, jonka olen milloinkaan kuullut. Astelin pentu sylissäni johonkin rauhallisempaan nurkkaan ja mietin, miten ihmeessä saisin sen rauhoittumaan ja tuntemaan olonsa turvalliseksi. Se kirjaimellisesti huusi ja se huuto kuului: "Äiti, tule takaisin!". Jälkikäteen ajateltuna tuo on ihan kauheaa. Minä olin ostanut koiranpennun kuin minkäkin orjan ja vielä riistänyt siltä emon ja kaiken tutun. Puristin pentua rintaani vasten ja koetin jutella sille niitä näitä tyynellä äänensävyllä. Toivoin, että se kuulisi sydämeni sykkeen ja tyyntyisi sen jyskeeseen.

Minä en leimautunut pentuun saman tien. Tuo surkea vikinä ei laukaissut minussa kaikenvoittavaa halua suojella ja pelastaa. Mutta minä nyt en ole mikään äitihahmo muutenkaan. En olisi ikimaailmassa vaihtanut sitä enää toiseen, mutta oloni oli jotenkin etäinen. Jos ajattelisin asiaa liian tarkasti, hautautuisin siihen. Junamatka kotiin sujui hämmentyneen innostuksen vallassa. Pitkäaikainen toive oli viimein toteutunut. Mitenhän kaikki lähtisikään sujumaan?

Illalla kotona oli aika tehdä soittokierros ja kertoa kaikille, että minä olinkin tästä lähtien lauma. Kukaan ei tiennyt, että aioin hankkia koiran. En ollut halunnut kuunnella mitään estely-yrityksiä tai kauhistelupuheita. Äidissäni tämä herätti pettymystä ja epäluottamusta, mikä tuli ilmi paljon myöhemmin. Sain myös odottamattoman nimiehdotustulvan. Yksi ehdotus muuntui paremman puutteessa Alvaksi ja nimellä oli tarkoitus kutsua pentua se ilta kokeeksi. Kaikkihan tietävät, kuinka siinä käy... No, tosi kaunis nimi ja sopii tälle koiralle, joten nappivalinnan tein.

Silloin illalla pimeässä, tuli myös ajateltua, että olen mennyt tekemään melkoisen hankinnan. Pelotti, osaisinko kasvattaa siitä yhteiskuntakelpoisen lemmikin. Miten pärjäisimme maailman hyrskeissä?

Toisin kuin kolumnisti, minä olen kasvanut koirien kanssa. Olin haaveillut enemmän ja tutkinut vähemmän, joskin harrastuksiini kuuluu koirakirjojen ja artikkelien lukeminen. Tiesin aika tarkalleen, mihin olin sekaantumassa. Hyvä on, en aavistanut kuinka rasittavaa on olla vastuussa kaikista lenkityksistä ja ruokinnoista yksin, mutta tiesin kyllä mahdollisesta sotkusta, ulkoilusta, ruokinnasta ja tuhovimmasta. Ja siitä, miltä tuntuu lämmin ja karvainen koiran keho omaa ihoa vasten. Miltä tuntuu kiintymys. Minä tiedän myös, miltä tuntuu, kun eläinlääkäri kertoo, ettei mitään ole tehtävissä, ja painaa lopetuspiikit lemmikin ihon läpi. Miltä tuntuu kaivaa hautaa perheenjäsenelle ja parhaalle ystävälle.

Ensimmäiset puoli vuotta tai ainakin kuukausia tuntui jotenkin siltä, että minulla on vain jonkun toisen koira hoidossa. Mutta silti se oli ihanaa enkä olisi koirasta vapaaehtoisesti luopunut (+ se olisi tehnyt tyhjäksi kaiken sen, mitä olin sen kanssa siihen asti tehnyt). Rakastan koiria ja sellaisen hoitaminen on minulle tavallisesti ilo. Koiran ollessa noin vuoden ikäinen, alkoi tulla tunne, että se on ihan oikeasti minun ja joskus kahden vuoden paikkeilla se alkoi hitsautua kunnolla kiinni. Alva oli helppo pentu ja se on nyt aikuisenakin kiltti ja helppo pidettävä.

Toinen ero kolumnistiin on se, että koska tiesin, mihin olen sotkeutunut, tiedän myös, miltä lopputulos tuntuu. Kiintymys ei tule ilmaiseksi. Se tehdään. Viettämällä aikaa keskenään. Kaksi viikkoa on hirvittävän lyhyt aika oppia tuntemaan yhtään mitään. Etenkin, kun kyseessä on koiranpentu, joka kasvaa ja muuttuu hirvittävää vauhtia. 

Minä olen koiraihminen. En vain omista koiraa. Ajatus elämästä ilman koiraa tuntuu mahdottomalta. Alva ei tietenkään elä ikuisesti, mutta jonain päivänä joku toinen koira perii sen manttelin. Joku pentu, joka tullessaan tuntuu jonkinlaiselta hoitolaiselta, sitten omalta ja lopulta tajuaa, että siitä on tullut melkein ylimääräinen käsivarsi samaan tapaan kuin siitä edellisestäkin aikanaan tuli.

Kiitos Netta, koira, joka opetti minulle kaiken, mitä minun tuli koiran kiintymyksestä tietää.