Koiraihmisen suusta kuultuna Rox viittaa yleensä erääseen kyseenalaista koirankasvatusta harjoittaneeseen hörhöön. Siitä ei kuitenkaan tässä blogipäivityksessä ole kysymys.

Rox on kuoro.

Tampereen seudun työväenopiston kurssilehdestä lainattu:
"Oletko rytmitajuissasi, onko suihkussa pakko laulaa vai onko peräti kvintti pimeänä? ROX tarjoaa ratkaisun!  Pop- ja rock-musiikkia Adelesta Eppujen kautta Bon Joviin, kaksi-, kolme- ja neliäänisesti mukavassa ja rennossa porukassa. Tervetuloa vanhat ja uudet, nuotinlukutaito eduksi, laulutaito myös!"

Suurin osa valhetta. Laulutaito on toki hyväksi kuorossa, mutta sitä ei tuossa ilmoituksessa selväsanaisesti vaadita. Totuus nuottitelineiden takana on toinen: jos ääni ei miellytä, työnnetään laulaja ulos. Jos mukava ja rento porukka tarkoittaa juonittelua ja painostusta, ilmoitus osuu sitten kyllä aivan nuotilleen.

Työväenopiston ei pitäisi julkaista valheellisia tai harhaanjohtavia ilmoituksia.

Kuoron toiminta oli muutenkin ristiriitaista. Ääntä ei avattu, mutta kuitenkin osa jäsenistä vaikutti olevan täysin tosissaan. Ensimmäinen kerta avattiin merkillisellä leikillä, jossa piti keksiä satuja vierustovereista. Vanhat nauroivat kuollakseen toistensa ilmeisesti vitsikkäille keksinnöille, kun uudet toljottivat hämmentyneinä. Nentit pääsivät varmaankin jutun juoneen mukaan, mutta se porukan "outo" ei varmaan tänä päivänäkään tiedä kaikkien oikeita nimiä. Ehkä parempi niin...

Vuosia sitten harrastin laulua, ja kun muuton jälkeen päätin aloittaa uuden harrastuksen tutustuakseni ihmisiin, kuoro vaikutti hyvältä idealta. Kuvittelin, että laulu olisi kuin pyörällä ajelu ja virkistyisi pienellä verryttelyllä. Olin väärässä. Tai sitten en. Joka viikko lupasin itselleni harjoitella kotona enemmän, mutta viikko kului aina johonkin.

Sitten tuli marraskuu ja kuoro alkoi valmistautua esiintymiseen. Kävi ilmi, että ääneni oli ruostunut ja häiritsi muita. Helvetti purskahti ulos kuorestaan. Harjoitusten jälkeen näin kuoron ydinporukan vetävän vetäjän sivuun. Mietin, koskiko se minua, mutta lohdutin itseäni, että kenties he sopivat vain pikkujoulujen tarjoiluista. Minä päätin harjoitella ahkerasti, tällä kertaa ihan oikeasti.

Sitten tuli sähköpostia vetäjältä. Hän piiloutui kuorolaisten taakse, jotka kiristivät esiintymisellä. Jos Reiska "laulaa", ei kuoro esiinny.

Minä olen vieläkin vihainen. Nyt on elokuu. Olen vihainen itselleni, koska en harjoitellut. Olen vihainen, koska en mahtanut tilanteelle enää mitään. Olen vihainen, koska ääneni on poissa. Olen vihainen, koska en osannut panna vastaan. Olen vihainen, koska en oppinut tuntemaan ketään. Olen vihainen, koska menetin tärkeän harrastuksen.

Tiedän, että useimmat syyttävät tilanteesta minua. Se on ihmisen luonto. Heidän silmissään blogipäivitys näyttää katkeroituneen ihmisen kiukuttelulta. Näyttäköön! Myönnän, että vihainen puoleni toivoo kuorolaisille polyyppeja äänihuuliin ja vetäjälle kramppeja.

Mutta olen myös hirvittävän surullinen. Kuten sanoin, harrastin kauan sitten laulua. Tapahtunut saa epäilemään, oliko sekin kaikki valhetta. Musiikki oli osa minua, jopa enemmän kuin arvasinkaan. Nyt jos yritän laulaa, kurkkuani kiristää niin, ettei ulos tule kuin kirskuntaa ja lopulta vain pihinää. Television musiikkiohjelmat vaihtuvat kiireesti vaikka nälänhätäuutisiin, muuten heittäisin laitetta jollakin.

Pari ihmistä sanoi silloin, että sehän oli vain harrastus, jatka tärkeämpien asioiden miettimistä. Vain harrastus? Pala sielustani! Huomautan, että inhoan myös toisten tunteiden vähättelyä.

Olisiko kadonneen äänen voinut löytää, jos olisin kuoron sijaan mennytkin osaavalle laulunopettajalle... Rox näyttää haudanneen sen lopullisesti.