Kadulla ihmiset katsovat ontosti toisiaan. Tuuli pölläyttää katupölyä pilviksi ilmaan, mutta se yksin ei selitä kaupungin aavemaista ja jotenkin harmaata tunnelmaa keltaisista kukkasista haaveilevan kevätauringon valossa.

Olen joskus viitannut erääseen jaksoon elämässäni vihreänä satelliittina. Kirjaimellisesti taisin kyllä sanoa, että "yhtä hyvin voisin asua Maata kiertävällä radalla". Kotini nimi oli siten leikillisesti vihreä satelliitti, sillä opiskelijayksiön seinä oli maalattu limenvihreäksi. Tuo oli varsin alakuloinen aikakausi. Opintoni menivät puihin ja olin hirvittävän yksinäinen. Rahaa ei ollut paljon. En lopulta liikkunut kotoa juuri muualle kuin ulkoiluttamaan Alvan, kauppaan ja kenties kirjastoon tai koululle. Saattoi olla päiviä, että en puhunut kenenkään kanssa kasvokkain muuten kuin morjestamalla tutulle koiranulkoiluttajalle tai kiittämällä kaupan kassaa vaihtorahasta. Perheeni kanssa juttelin puhelimitse. Roikuin tietokoneella. Ehkä treenasin koiraa, ehkä kävin tottelevaisuusharjoituksissa. Ehkä piirsin. Voi olla, että tein paljonkin asioita, mutta muistan vain sen tyhjyyden ja yksinäiset illat kotona koiran kanssa.

Tuosta ajasta on jo vuosia. Pääsin lopulta pois satelliitistani, kun tarjoutui tilaisuus muuttaa lähemmäs perhettäni.

Nyt elämme taas merkillisiä aikoja. Olen palaamassa kiertoradalle, mutta tällä kertaa syy ei tule sisältäni vaan ulkoa. Koirakerho on suljettu, kirjasto kiinni. Ei ole töitä, ei koulua. Bussilla ei saisi ajella turhaan. On vain asunto, koirankusetus (pituus kolmesataa metriä tai kolmetoista kilometriä) ja lähikauppa. Ja puhelin. Asunto on vaihtunut välillä, kauppa on toinen ja koirakaan ei ole enää sama (ja taas ikävä vihlaisi sydämestä). Onkohan tämä sitten avaruusmoduli. Ei tätä oikein voi kutsua enää vihreäksi, koska ei ole enää ainuttakaan vihreää seinää. Talokaan ei ole vihreä. 

Juuri, kun uskoin hieman harmaan elämäni voivan kääntyä hieman parempaan päin. Hups...

Kukaan ei tiedä, kauanko tätä kestää ja milloin avaruusalukseni laskeutuu taas maan pinnalle. Puhumattakaan siitä, mitä näkyy, kun pöly viimein laskeutuu. Puhutaan kuitenkin kuukausista. Toivon todella, ettei tule ulkonaliikkumiskieltoa, sillä se lopettaisi "avaruuskävelyni". Sitä suurempia asioita en uskalla nyt pelätä.  Epäuskoisuus alkaa jo vaihtua turtuneeksi tottumukseksi. Tyhjät hyllyt lähikaupassa ja uutisissa päivittyvä kuolintilasto on jotakin täysin käsittämätöntä. Enkä minä voi edes potkaista ketään.

Olen joskus sanonut, että minä varmaan kestäisin hyvin yksinäisyyttä ja että voisin asua yksin metsän keskellä. Ei se oikeastaan ole totta. Aika livistää käsistäni seistessäni tienvarressa odottamassa, että ajatukset selkiäisivät, ja tiedostan sen koko ajan paremmin. Yksin kiertoradalla olen kuin elämän junasta myöhästynyt asemalla. Nuorempana olisin voinut osallistua johonkin yksinäisyyskokeeseen  surutta.

Näsiä alkaa pian kukkia. Nuppuja on jo auennut. Tuttu näki jo perhosen. Itse näin sinivuokkoja.

Lumeton talvi ja aikainen kevät kertovat katastrofista, joka on jo tulossa, mutta jota ihmiset eivät ota vakavasti ennen kuin on liian myöhäistä. Tämän takia ei julisteta poikkeustilaa, vaikka vaarallisuudessaan se pesee kaikki ihmiskunnan aiemmin kokemat ongelmat.